paras tai huonoin riistalaukaus OMA!

[var jägare]

[keklu]

[WhiteTail™]

[heikkikiv]

[restart]

Kyllä on tullut ammuttua partaennakolla ja osuttu - suolille.
Kun matkaa ja vauhtia on tarpeeksi ei se partaennakkokaan piisaa.
Normaalimatkoille (0-70m) ja vauhdeille riittää kun ottaa karvoille.
Sattui takavuosina meidän porukassa eräs ampumaan seisovaa vasaa
partaennakolla.
Jos tilanne menee liian jännäksi aletaan pelaamaan vain alitajunnalla ja jos ei siellä ole muuta opittua kun partaennakko niin näin voi käydä.
Huonoin oma laukaus on ohilaukaus 60metrin päästä sivuhollilta lönköttelevään hirveen.
Osuma oli noin 1,5 metriä liian alhaalla.
Syynä oli tilapäinen rekyylikammo.

[keklu]

[syfilis]

olin just peuraa kyttäämässä ja tulihan sinne lehmä mutta vain vasaa sai ampua.yhtä äkkiä se säikähti jotain ja loikki 50 metriä minua lähemmäs ja katseli omppukasalle jolloin siihen tuli pari supia,matkaa minusta noin 80 metriä.peura lähti hetken kulutua omille teille jolloin päätin antaa supille murkulaa .2 ekaa kutia ties minne 3 osuma .tippu . ja minuutin päästä ylös ja luolaan joka oli 20 metrin päässä, josta ei tiedetty mitään. kipeetä sai kyllä. olipa hieno ensimmäinen peurakytis ilta.supi kyllä harmittaa

[jocke]

Siis ammuitko 2 ohilaukausta ja kolmas osu mutta ei tappanut Jätitkö sen sinne luolaan mätänemään?
Jännä kyttäysase sulla jos ei supiin edes osu.
_________________
Sorsa ja paukku sen jälkeen naukku!

[Luossa]

Kannattaisko rimpauttaa jollekkin luolakoiran omistajalle, et saisit supin pois luolasta??? Näin ainakin meillä tapana toimia, et soitto tulee minulle, jos vastaava tilanne jollekkin sattuis käymää ja kun on käynyt, mutta tyylejä on monia.
_________________
Kukaan ei ole hyödytön. Aina voi olla huonona esimerkkinä....

[jpi]

Parhaita muistoja:
Peurakytiksellä suuressa ladossa jonka seinästä sahattu yhdestä laudasta pätkä pois. laudan reunan päällä pehmikkeenä vanha nahkarukkanen ja istuimena puinen perunalaatikko. 5 peuraa tulee porkkanakasalle, 2 lehmää ja 3 vasaa. Matkaa on noin 20m ja pienestä lumisateesta huolimatta kuu valaisee sopivasti. päätän ampua niskaan. vasa putoaa siihen paikkaan ja muut peurat loikkivat aika vauhtia peltoa pitkin etuoikealle pysähtyen kuitenkin n 60m päähän ihmettelemään mitä tapahtui. jahtikausi oli lopuillaan ja lupia vielä runsaasti käyttämättä joten ajattelin että voisihan sitä kokeilla vielä toistakin. yritin siirtää ristikkoa peuroja kohti mutta kapea ampuma-aukko, istuimen sijainti ja kiväärin perä oikeaa poskea vasten eivät antaneet riittävästi myöden. yritin siirtää perunalaatikkoa jolloin peurat lähtivät uuteen juoksuun edelleen viistoon oikealle. pysähtyivät vielä kuitenkin n120m päähän. hieman epäröiden mutta kuitenkin siirsin aseen perän vasten vasenta poskea ja sain kuin sainkin ristikon siirtymään maalihehtaarille. pienin peura kiikariin ja pam. hetken aikaa peuroja vilisi kuin varpusia parvessa, eikä kaadosta ollut varmuutta. lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti että toinenkin peura oli pudonnut niille jalansijoilleen selkäranka katkenneena. no hyvältähän se tuntui niin. toinenkin peurakaksikko kaatui kerran n100m päästä hiekkakasan päältä tähtäillen.

Huonoja muistoja:
useampi koiran ajosta hyvistä paikoista ohi ammuttu kettu, vielä useampi kytikseltä, tai muuten pellolle hyvistä paikoista ohi ammuttu kettu, ja muutamia samansukuisia jänistilanteita. yhtä telkkää osuin lennosta suolille ja laski suoletolle. siellä sitten juostiin kilpaa ja neljännellä kerralla juoksusta vasta jäi.... viime viikonloppuna ammuin peuranvasaa täyteisellä ajosta. muistikuva pamauksen kohdalla on peura juoksemassa korvat luimussa suoraan kohti 7m päässä ja etujyvä rinnan keskellä. lopputulos: nipin napin vatsanahka poikki 45asteen kulmassa etuviistosta, kuoli suolten pudottua n250m juosun jälkeen...
samalla kertaa hyvä ja huono muisto on ensimmäinen kettuni: joskus alta 15 vuotiaana sorsapassissa kun kettu kipitteli paikalle peltoa pitkin. ammuin 5 kertaa haulikolla ennen kuin jäi, mutta jäi kuitenkin pirulainen.
...että semmosia, vähän pitkähkö tuli mutta menköön...

Kiitoksia ja anteeksi, metsän Herra Tapio.

[gubbe]

Mullia ammuin Naturalla pellolla 260 m päähän. Juoksi 30 m. Ehkä vähän pitkänpuoleinen matka mutta kun seisoi paikoillaan ja hyvä tuki niin päätinpä ampua.
Huonompi laukaus: pellolla ravaavaa sonnia n. 130 m päähän, liikaa ennakkoa, edestä ohi. Paikkolaukaus vielä kehnompi

[ELLU69]

....

[Puukko]

Kerrotaanpa ensin laukauksesta, jota itse vieläkin joskus muistelen hyvänä, joskin ehkä onnekkaanakin, suorituksena.

Olin ihan ensimmäistä syksyä, ja ettenkö olisi ollut ihan ensimmäistä kertaakin, jahdissa uudessa porukassa, jonka maastoja ja miehiä en siksi tuntenut. Jahdissa käytettiin siihen aikaan paljon miesajoa. Jahtipäällikkö laittoi minut passiin ketjun laitimmaiseksi suota kiertävälle metsätielle ja avoimen suon päähän. Opastukseksi hän kertoi ajoketjun tulosuunnan ja antoi luvan siirtyä tietä pitkin oikealle, muista passimiehistä poispäin, jos suolla näkyy hirviä liikkeessä siihen suuntaan.

Ajoketju kulki niin kaukana, ettei sitä näkynyt eikä kuulunut. Sen sijaan ehkä puolen tunnin odottelun jälkeen näkyi suolla puolisen kilometrin päässä hirvi kävelemässä suuntaan, jonne olin saanut käskyn tarvittaessa liikkua. Juoksin metsätietä pitkin aluksi avoimessa maastossa kumarassa ja aina välillä hirveä tähystellen. Se ei näyttänyt huomaavan minua ollenkaan. Metsän sisään tultuani juoksin minkä jaloistani pääsin ehtiäkseni hirven eteen. Muutaman sadan metrin päässä tie sitten kääntyi pois suon lähettyviltä metsän sisään, jolloin ajattelin, ettei kauemmaksi kannata enää jatkaa. Aivan heti pysähdyttyäni löntystelikin hirvisonni metsässä kaikessa rauhassa eteeni 30 - 40 metrin päähän. Ammuin sitä hengästyksestä puuskuttaen ja ehkä kädetkin täristen tähdäten lavan taakse. Eläin otti hirmuisen spurtin, mutta kaatui heti kuollena maahan. Pistin sen ja kävelin takaisin passipaikalleni. Kohta sinne ajoikin hirvipäälliikkö ja veivasi auton ikkunan alas naama kysyvän näköisenä. Olipa mukava uudelle päällikölle kertoa toimineeni täysin annettujen ohjeiden mukaisesti! Hirveä avatessa totesimme osuneeni sitä suoraan sydämeen.

Sitten huonoin hirvilaukaus. On hupaista, että se juontaa juurensa siitä, että innostuin harjoittelemaan ammuntaa. Hankin oikein kilpa-ilmakiväärin, jolla ammuin talvella ja kesällä tuhansia laukauksia ilmahirviradalla.

Syksyllä sitten kävin harjoittelemassa seuran kisoja varten oikealla kiväärillä ja oikealla radalla. Silloin metsästyskiväärin reilun kilon laukaisuvastus tuntui aivan toivottomalta verrattuna tarkkuusaseen 200 grammaan (mikä on maksimi tuolla aseella). No eipäs siinä mitään hätää: Hirviaseeni laukaisuvastus on sekin säädettävissä, joten poistin ongelman ja kisat menivät hyvin.

Ennen jahtikauden alkua en tullut asettani uudellen säätäneeksi, mistä välittömästi oli omat seurauksensa. Olin koiramiehen soitettua ottamassa koiraa kiinni eräällä pusikkoituneella metsäpellolla. Koiraa ei näkynyt ja olin jo palaamassa takaisin lompsien reilusti pajukon erottomalta saralta toiselle. Yhtäkkiä saralle tultuani huomasin hirven syömässä vieressäni pellolla etuset kontallaan ja perse pystyssä viistossa minua kohti. Tilanne tuntui täysin uskomattomalta, ja olin varma, että eläin hyppää siinä silmänräpäyksessä jaloilleen ja häviää rytisten metsään. Otin äkkiä kiväärin selästäni ja olin vasta ottamassa saalista tähtäimeen, kun laukaus jo lähti. Hirvi nousi seisomaan, mutta jähmettyi paikalleen. Kävelin viereen ja ammuin lopetuslaukauksen kaularankaan. Nylkiessä selvisi, että ensimmäinen laukaus oli osunut melkein persereikään ja murskannut lonkkaluut ja takarangan, mikä sai eläimen jähmettymään paikalleen. Naturalis löytyi kauniisti muotoutuneena vastapuolen nahkasta. Sanomattakin lienee selvää, että illalla olin taas aseen laukaisun säätöpuuhissa.
_________________
Pilvien yläpuolella paistaa aina aurinko!